Pysähtyminen keskellä talvea – miksi oma aika on tärkeää mielenterveydelle

Talvi ei ole minulle vain vuodenaika. Se on tila, johon jään jumiin joka vuosi jossain vaiheessa. Tänä talvena huomasin sen kunnolla. Aamut tuntuivat raskailta jo ennen kuin päivä ehti alkaa. Valo kävi nopeasti muistuttamassa olemassaolostaan ja katosi taas, ja samalla tuntui kuin oma energia olisi kadonnut sen mukana. Ei ollut kyse vain väsymyksestä. Se oli syvempää. Sellaista, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta mikään ei myöskään tunnu kevyeltä.

Yritin silti jatkaa normaalisti. Olla tehokas. Olla se versio itsestäni, joka jaksaa ja hoitaa kaiken. Join kahvia enemmän kuin tarvitsin, avasin läppärin silloinkin kun en oikeasti jaksanut keskittyä, ja sanoin itselleni, että tämä menee ohi. Että kevät korjaa kaiken. Mutta totuus oli, että olin tyhjä. Ja pahinta oli se, että yritin olla näyttämättä sitä – jopa itselleni.

Huomasin myös, että olin alkanut paeta sitä tunnetta. Puhelimeen. Turhaan selailuun. Ajatukseen, että pitäisi tehdä jotain, ostaa jotain, suunnitella jotain, jotta olo tuntuisi edes hetken erilaiselta. Mutta mikään ei oikeasti muuttunut. Sama väsymys odotti aina, kun näyttö meni kiinni ja hiljaisuus palasi.

Hiihtoloma tuli ilman suuria suunnitelmia, ja ehkä juuri siksi se oli tärkeä. En lähtenyt minnekään. En yrittänyt tehdä siitä "merkityksellistä". Annoin itseni vain olla kotona. Nukuin niin pitkään kuin keho halusi. Istuin aamulla keittiössä hiukset sekaisin, kahvi jäähtymässä käteen, enkä kiirehtinyt mihinkään. Kävelin ulkona ilman tavoitetta, ilman kuulokkeita, ilman tarvetta täyttää päätäni millään.

Ja siinä hiljaisuudessa tajusin, kuinka loppu olin ollut.

Me puhumme paljon jaksamisesta, mutta harvemmin siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa. Kun kaikki tuntuu vähän liikaa. Kun huomaat olevasi jatkuvasti ylivirittynyt ja samaan aikaan täysin uupunut. Talvi tekee sen näkyväksi. Se riisuu pois sen illuusion, että voisimme olla samanlaisia ympäri vuoden.

Ymmärsin myös, että olin odottanut lupaa pysähtyä. Lupaa, jota kukaan muu ei koskaan tule antamaan.

Kun lopetin yrittämisen olla energinen, jotain muuttui. Ei dramaattisesti, vaan hitaasti. Hengitys syveni. Ajatukset selkeytyivät. En enää tuntenut jatkuvaa tarvetta paeta omaa oloani. Oli vain minä, tässä hetkessä, ilman vaatimusta olla enemmän.

Nyt, kun valo viipyy pidempään iltapäivisin, huomaan sen kehossani ennen kuin ehdin ajatella sitä. Jokin minussa herää takaisin. Ei siksi, että olisin pakottanut sen, vaan siksi, että annoin itseni olla hetken poissa.

Talvi pakotti minut pysähtymään. Ja vaikka vastustin sitä pitkään, ehkä juuri sitä tarvitsin. En lisää motivaatiota. En lisää kurinalaisuutta. Vaan rehellisen myöntämisen siitä, että en ole kone.

Kevät tulee kyllä. Mutta tällä kertaa en aio juosta sitä vastaan uupuneena.